Villis
Tallinnan koiratarhalla oli huhtikuussa 2002 musta villakoirauros, joka oli lopettamisuhan alla. Koira oli löytynyt Tallinan kaduilta, mutta sitä ei sitten koskaan kukaan kaivannut.
Koira on noin 6-7 vuotias.
Villis löysi uuden kodin Lauttasaaresta. Kiitos kaikille, jotka auttoivat Villiksen uuden elämän alkuun.
19.5.2002, kirje Villiksen uusilta omistajilta
Villis on nyt saanut oman nimen, Mobutu. Kävimme sen kanssa eläinlääkärissä ja siltä poistettiin kolme heiluvaa hammasta, hammaskivet ja tehtiin muutenkin perusteellinen terveystarkastus.
Mobutu on hurmannut koko perheen. Se tykkäisi kävellä ulkona vaikka maailman ääriin saakka, mutta meidän pitää hiukan jarrutella sitä nyt ainakin sen antibioottikuurin ajan, koska sillä ei ole mikään kovin mahtava peruskunto, rassulla.
Se tulee myös hyvin toimeen kissojeni kanssa, vaikka aluksi ei oikein tiennyt, mitä ihmettä ne ovat ja koetti innostaa niitä haukkuen leikkimään.
Nyt se on jo oppinut, etteivät kissat tykkää haukkumisesta. Sitä se ei kyllä näytä tajuavan, ettei kissat tykkää ihan kauheasti siitä, että hän hoitaa niiden naamaa suurilla nuolaisuilla...mutta meidän kolme löytökisuamme ovat onneksi kaikki koiriin tottuneita, joten ne osaavat ottaa rennosti moiset hellyydenosoitukset.
Mobutu on hyvin kiltti, mutta potee jonkinlaista tuubikammoa; sitä ei haittaa ollenkaan, että sivelen kaljuja, hilseileviä kohtia Tummelilla, mutta se saa tajuttoman sätkyn nähdessään Tummeli-tuubin. No, sillähän voi olla vaikka mitä ikäviä kokemuksia, joten koetamme totuttaa sitä tosi varoen tuubeihin...
Kotona se on kiltti, ja nätisti jopa yksin jäädessään (tätäkin harjoittelemme varoen), mutta ulkona sitä ei voi jättää mihinkään sidottuna sekunniksikaan ilman, että se louskuttaa hurjasti. Mutta varmasti tämäkin korjaantuu, kunhan se saa takaisin perusturvallisuuden tunnun. Kovasti se meitä vahtii, ja koirapuistossakin pitää koko ajan silmällä, ettemme livahda tiehemme.
Se rakastaa vettä ja pesemistä (outo koira!!) muttei ymmärrä uimisen tai kahlaamisen päälle (ja on siinä mielessä käänteinen edelliseen koiraamme nähden, joka inisi heti rannalle päästyään ja livahti veteen, jos silmä vältti, mutta karttoi kylpyhuonetta kuin ruttoa).
Yöksi se kömpii sänkyyn nukkumaan. Näyttää siltä, että Mobutu on asunut omakotitalossa, koska se ei ymmärrä postiluukusta tipahtavia lehtiä, mutta osaa sen sijaan olla (avomieheni vanhempien) pihassa kauniisti puutarhaa laitettaessa. Olemme varmuuden vuoksi pitäneet sillä vielä pihassakin päällä kävelyvaljaita ja maassa laahaavaa narua, jotta saamme sen kiinni, jos se päättää pinkaista jonnekin (ei kyllä siltä näytä, se on koko ajan silmä tarkkana siitä, ettei joudu muualle).
Omituinen koira se on siinä mielessä, että se tykkää ottaa aurinkoa! Parvekkeella lukiessani se tunki puoliväkivaltaisesti syliin, mutta se on aika iso ja luiseva, joten raahasin sisältä korituolin (´johon se spontaanisti kiipeää päiväunille) aurinkoon oman tuolini vierelle. Siihen se sitten kiipesi tyytyväisenä tuhisten ja haukotteli onnellisena! Vähän hassulta se kyllä näyttää, sillä korituoli on sen verran pieni, etä Mobutu täyttää sen kerällä kokonaan. Myös puutarhassa se hakeutuu paisteisimpaan paikkaan. Aluksi olin vähän huolissani, kun se on kuitenkin musta koira, ettei se rassu saa kauheaa auringonpistosta. Mutta sitten keksimme, että se ei pistä pahakseen, jos sitä kastelee kädenlämpöisellä vedellä KASTELUKANNUN avulla, vaan ilahtuu kovasti ja jopa menee kannun viereen ja vinkuu lisää... mahtaa naapureilla olla ihmettelemistä. Ehkä sen iho vielä kutisee eläinlääkäriltä saadusta kutinaa hillitsevästä sampoosta huolimatta, ja vesi lievittää kutinaa tilapäisesti?
Niin että mukavasti meillä sujuu, vaikka nyt aluksi on niin hurjasti kaikkea muistettavaa, antibiooteista ja tummelirasvailuista alkaen. Koska Mobutu toimii näinkin hyvin kissojen kanssa, se viettää suurimman osan ajasta minun luonani, ja tarpeen tullen sitten vanhempieni luona.