Etiikka on tutkimusala, joka tutkii moraalia ja siihen liittyviä kysymyksiä kuten eettisen toiminnan periaatteita, oikeaa ja väärää, hyvää elämää, sekä arvojen ja eettisten väittämien luonnetta.
Kun itse mietin kasvattajan etiikkaa, mietin, kuinka syvälle minun on mentävä vastauksia löytääkseni.
Onko oikein pitää lemmikkiä?
Perustavan laatuinen kysymys on ihmisen oikeus pitää lemmikkejä omana ilonaan, mikä on lähellä kysymystä oikeutukseen hankkia omia lapsia, kun maapallo on jo valmiiksi pullollaan hoivaa kaipaavia ja hylättyjä lapsia. Jos ohitamme tämän kysymyksen ja hyväksymme ihmisen tarpeen haluta itselleen hoivattava olento, joka on riippuvainen juuri minusta, olemme päässeet ensimmäisen eettisen kynnyksen yli.
Seppo Turunen on kirjassa "Lemmikkielämää" ottanut hyvin jyrkän kannan lemmikkieläinten pitoon. Hänestä se on itsekästä, ihmisten tulisi nauttia eläimistä luonnossa, missä eläimet elävät vapaana. Toisaalta susien luita on löytynyt ihmisten esivanhempien luiden läheisyydestä jo 300 000-400 000 vuoden takaa, eli ihmiset ja sudet ovat jo tuolloin metsästäneet samoilla riistamailla. Selviä merkkejä kesyyntymisestä on jo yli 10 000 vuoden takaa ja läheistä vuorovaikutusta koiran ja ihmisen välillä on ollut jo 40 000 vuotta sitten. Vanhoissa egyptiläisissä maalauksissa, assyrialaissa veistoksissa ja roomalaisissa mosaiikeissa kuvataan jo useita erilaisia koiria. Tänä päivänä kesykoirasta on olemassa noin 400 jalostettua rotua. Nykyisin arvioidaan koiria olevan koko maailmassa on noin 400 miljoonaa, Suomessa noin 600 000 (vuonna 2009), joista puhdasrotuisia 450 000. Vertailun vuoksi Yhdysvalloissa arvioidaan olevan 77,5 miljoonaa koiraa (puhdasrotuisia 22,4%), Brasiliassa 30 miljoonaa koiraa, Intiassa 25 miljoonaa (0,3% puhdasrotuisia) ja Kiinassa 23 miljoonaa koiraa.
Joten huolimatta mahdollisesta etiikkaristiriidasta, voimme ohittaa kysymyksen siitä, tulisiko meidän luopua koirista lemmikkeinä. Yksilötasolla voidaan tehdä päätös siitä, että koiran pitäminen lemmikkinä on epäeettistä, mutta historian valossa on erittäin epätodennäköistä, että ihmiset luopuisivat koirista lemmikkeinä. Suomessa rekisteröidään 50 000 koiraa vuosittain, joka kilpailee syntyvien lasten määrän kanssa, vuonna 2009 Suomessa syntyi 60 430 lasta.
Jalosukuisia?
Onko koiran jalostus eettisesti väärin, seurausta nykyihmisen etääntymistä luonnosta? Jalosukuisuus -ajattelu on ollut ihmisen keskuudessa pitkin historiaa eri kulttuureissa, esimerkkinä faaraot Egyptissä, maya-päälliköt Keski-Amerikassa, inkat Etelä-Amerikassa ja monarkit Euroopassa. Vallan haluttiin keskittyvän suvulle ja lähiomaisille, jonka seurauksena sisäsiittoisia hallitsijasukuja oli Ranskassa, Venäjällä, Englannissa, Itävallassa, Saksassa ja Espanjassa. Tuolloin sairauksien periytymisen mallia ei kuitenkaan ymmärretty, erilaisten sairauksien vain tiedettiin vainoavan hallitsijasukuja. Nyt tiedämme, että piilevät geenit aiheuttavat sairauksia, jos kaksi viallisen geenin kantajaa saavat jälkeläisen.
Koirien geneettisiä sukulaisuuksia on tutkittu 85 rodusta ja huomattu, että rotujen välillä on huomattavasti enemmän geneettistä vaihtelua kuin ihmisväestöjen välillä. Nykyiset koirarodut on jalostettu viimeisten 200-300 vuoden aikana pääasiassa Euroopassa. Perinnölliset sairaudet ovat yleisiä roduissa, joissa on ollut vain muutama perustajayksilö eli ns. geneettinen pullonkaula. Monet sairauksista ovat samoja kuin ihmisillä: syöpä, näön ja kuulon ongelmat, epilepsia, diabetes, silmän mykiön samentuma, sydäntauti ja lonkan kasvuhäiriöt.
Sairaaksi jalostettu?
Etiikan kannalta, missä menee raja hyväksytyssä ja ei-hyväksytyssä jalostamisessa? Koirarotuja jalostetaan, koska halutaan korostaa tiettyjä käyttöominaisuuksia kuten esim. metsästyskoirat, paimenkoirat, seurakoirat, jne. Kun käyttöominaisuuksien lisäksi puututaan ulkonäköön, mennään usein liiallisuuksiin. Korostetaan lyhyttä kuonoa niin, ettei koira pysty hengittämään. Lyhyitä jalkoja niin, ettei koira pääse kävelemään. Pitkää selkää niin, että selkä ei jaksa kannatella vartaloa. Pientä kalloa niin, etteivät aivot mahdu kalloon. Nahkapoimuja niin, että iho roikkuu ja tulehtuu estäen normaalin elämän. Ylikulmautuneina takaraajoja saksanpaimenkoirilla, niin että takapää raahaa maata.
Aika pitkällä ollaan, kun rotu ei pysty lisääntymään ilman apua, nartuille ei tule juoksuja, urokset eivät astu, pennut joudutaan auttamaan maailmaan keisarinleikkauksilla ja pennut kärsivät synnynnäisistä kehityshäiriöistä.
Kasvattajan vastuu?
Kasvattajan vastuu lähtee omasta rodusta, kuinka oman rodun kehitystä voidaan ohjata elinvoimaisemmaksi ja terveemmäksi? Rotujärjestöjen tulisi taistella terveen rotumääritelmän puolesta, vaikka se johtaisikin ylikorostetuista piirteistä luopumiseen. Kasvattajan vastuulla on käyttää vain terveitä koiria, jotka pystyvät lisääntymään itse ilman apua. Kasvattajan vastuulla on myös käyttää hyväksi nykyteknologian tarjoamia mahdollisuuksia terveyden varmistamiseen (lonkkakuvat, silmäpeilaukset, geenitestit).
Kasvattajan vastuulla eivät ole vain tulevat sukupolvet, vaan myös omat koirat. Jokaisen kasvattajan tulisi miettiä, mikä on eettisesti oikea määrä pitää koiria kotonaan? Onko koiran tehtävänä vain lisääntyä vai onko sen elämällä mielekäs tarkoitus? Kuinka monelle koiralle on aikaa ja mahdollisuuksia antaa yksilöllistä huomiota? Kuinka monta koiraa mahtuu stressaantumatta asuntoon?
Etiikka joustaa kuin kuminauha?
Jos kasvattajalla on vain yksi narttu, kuinka suuri kiusaus on teettää pennut juuri tuolla nartulla? Vaihtoehdot ovat 1) ei (ei pentuja, ei kasvatustyötä), 2) kyllä (kasvatustyö pääsee alkuun / jatkuu), 3) hankitaan uusi narttu.
Kasvattajan suurimmat etiikkakysymykset liittyvät noiden kolmen kysymyksen välillä tasapainoiluun. Jos narttuja on vain yksi, kiusaus käyttää huonoa narttua on lähes ylivoimainen. Oman nartun huonoja puolia vähätellään tai niitä ei edes ymmärretä. Oma kasvatusura on yhden kortin varassa ja harva on valmis lopettamaan kasvatusuransa vain koska omassa nartussa on jotain pientä tai suurempaa vikaa.
Jos narttuja on useampi, on kynnys lopettaa yksi linja pienempi ja eettisesti kestäviä valintoja on helpompi tehdä. Jos pentuja on paljon, on helpompi valita aidosti hyvät pennut jatkamaan sukua sen sijaan, että ei ole mistä valita.
Sisäsiitos, linjasiitos, ulkosiitos...
Jotkut vanhemmat kasvattajat kaipaavat aikoja, jolloin koiraa katsomalla pystyi sanomaan, kenen kasvattajan kasvatti oli kyseessä. Koiranäyttelyiden kasvattajaryhmät palkitsevat siitä, että kasvattajan kasvatit ovat toistensa klooneja.
Miten päästän siihen, että pentueen kaikki sisarukset ovat kuin toistensa klooneja? Käyttämällä lähisukulaisia, jolloin suvun piirteet korostuvat. Ruotsin kennelliitto on kieltänyt sisäsiitoksen eli siskon ja veljen samoin kuin isän tai äidin ja lapsen parittamisen, mutta Iso-Britannia sallii sen. Suomen kennelliiton suositus sukusiitosprosentille on korkeintaan 6,25%, eli serkusparitus.
Ulkosiitos on lajin elinvoimaisuuden kannalta turvallisin valinta, mutta se voi olla monelle kasvattajalle kova paikka, sillä silloin pennut eivät ole toistensa klooneja, vaan voivat poiketa paljonkin toistensa ulkonäöstä samassa pentueessa.
Miten tästä eteenpäin?
Kasvattajan etiikkaan liittyy monia kysymyksiä, joihin ei aina ole helppoja vastauksia. Kuten elämässä yleensä, on tehtävä kompromisseja, mutta kasvattajan on tehtävä kompromisseja, joiden kanssa voi elää hyvillä mielin. Kenenkään meidän suku ei ole niin täydellisen terve, että meistä yhtäkään voisi varauksetta suositella jalostukseen, mutta elämä silti jatkuu. On vaivoja, jotka ovat kosmeettisia, mutta on myös vaivoja, jotka tekevät elämästä kärsimystä.
Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää kasvattajana oma vastuunsa, seurata alan muutoksia ja olla avoimin mielin oman rotunsa suhteen. Omaan laatikkoon voi tehdä ikkunan ja seurata hieman laajemmin eri koirarotuja ja miten niissä ratkotaan ongelmia. Luultavasti samoja kuin mitä omassakin rodussa on, pyörää ei aina tarvitse keksiä uudelleen.
Rotujärjestöjen pitäisi uskaltaa ottaa enemmän kantaa vaikeisiin kysymyksiin, sillä yksittäisen kasvattajan on vaikea muuttaa suurempia linjoja kuten rotumääritelmää. Toisaalta rotuyhdistys on "me" kasvattajat ja harrastajat yhdessä, ei joku etäinen "he".
Kunhan kasvattajat säilyttävät avoimen dialogin ja tekevät töitä paremman tulevaisuuden puolesta, niin koirista on iloa meille ja tuleville sukupolville ajan hamaan tappiin asti.